Uudella kurssilla

Heissan taas! Olen aloittanut uuden kurssin, jossa opetellaan islantia ja lastenhoitoa. Kurssin päätteeksi pitäisi voida työskennellä päiväkodissa, kouluavustajana tai koululaisten iltapäiväaktiviteettien ohjaajana. Kurssiin kuuluu olennaisena osana työharjoittelu jossain päiväkodissa. Koko homman pitäisi olla valmis joulukuun puoleen väliin mennessä. Kurssia on siihen asti joka arkipäivä 9.10-12.50. Kurssipaikka on kätevästi aika lähellä meitä ja joku reipas voisi hyvin vaikka kävellä sinne :P Minä valitsen autoilun kun vielä voin koska se antaa minulle hieman lisäaikaa, ennen kuin täytyy hakea E kahden jälkeen hoidosta.

Kurssilla on siis pelkästään ulkomaalaisia ja me kaikki olemme naisia. Kymmenen kurssilaisista on puolalaisia ja lisäksi meitä on yksi marokkolainen, thaimaalainen ja slovakialainen, minun lisäkseni. Kurssilla vaaditaan islanninkielen tasoksi 3, mutta käytännössä minusta tuntuu, että tuonne on päässyt vähemmälläkin osaamisella. Ensimmäisen viikon aikana ollaan lähinnä opiskeltu kieltä, tutustuttu toisiimme ja ihmetelty erityislapsien juttuja. Viisi tuntia putkeen asiaa vammaisista- ja erityislapsista oli aika uuvuttavaa, varsinkin kun opettaja puhui nopeasti ja käytti paljon uusia vaikeita sanoja. Minä nyt ihan hyvin pysyin kärryillä (olen tasolla 6) mutta osa kurssilaisista ei ymmärtänyt juuri mitään. Tiedän, koska oli ihan pakko kysyä sitä ensimmäisen tunnin jälkeen. Sanoin asiasta myös opettajalle, mutta hän ei juurikaan osannut muuttaa opettamistaan tai selittää paremmin, kun kukaan ei kysynyt mitään. Marokkolainen nainen sanoi ettei halunnut kysyä koska uskoi ettei ymmärtäisi vastauksesta kuitenkaan mitään. Thainainen vasta pihalla onkin ja minua todella ihmetyttää miten hän jaksaa olla tuolla kurssilla. Minä olen itse sellainen, että turhaudun todella helposti, jos en osaa tai ymmärrä asioita.

Kurssin takia omaa aikaa on nyt todella vähän verrattuna aikaisempaan ja siihen kestää vähän aikaa tottua. En myöskään pääse käymään kansainvälisessa käsityökerhossa mutta eihän tämä kestä kuin pari kuukautta. En pääsisi siellä käymään muutenkaan, jos olisin työelämässä. Pitää tutkia jotain iltatapaamismahdollisuuksia. Postauksen kuvat ovat viikko sitten perjantailta, kun kävelin autolta käsityökerhoon.

Lokakuussa

Täällä sataa ja on melko syksyistä. Harmaata. Koristekrassit jaksavat silti kukkia patiolla ja minun puolestani saavat niin tehdä ihan miten kauan vain halauavat. Onhan tässä aikaa siihen kun kevään ensimmäiset kukat ilmaantuvat. Nautitaan noista viimesistä vielä kun voidaan. Miehen mukaan Jyskissä on jo joulutavarat myynnissä. Vähän turhan aikaista minun makuuni.

E:llä oli pitkä viikonloppu kun päiväkoti oli suljettu perjantaina. Vietimme aktiivisen aamun sinä päivänä ja E taisi vähän vilustua kun äiti ei ollut osannut pukea hänelle tarpeeksi vaatetta päälle. Taisi olla silti kivaa palella rannalla ja kerätä kotiloita taskuun koska autoon päästyä piti alkaa itkemään ettei lähdettäisi vielä pois. Että jos ei äiti osannut vaatettaa niin osasi kuitenkin kivaa tekemistä järjestää. Illalla nousi sitten kuume, joka onneksi jäi vain sen illan ja yön murheeksi. Lauantai oli rento kotipäivä ja sunnuntaina pääsi katsomaan serkkuja ja heidän upeita lelujaan. Illalla ei olisi sitten millään haluttanut mennä nukkumaan ja äiti oli ihan tyhmä ja kamalan epäreilu. Äitiäkin harmitti se.

Kaupunkikuvaa ja semmosta

Taas aikaa vierähtänyt viime kerrasta. En tajua miten tämä blogaaminen nykyisin takkuaa näin. Ehkä sitä ei tarvitse tajutakaan. Se vain on näin ja sillä siisti. Tänään oli vuorille tullut ensimmäiset uudet lumet ja iltapäivällä satoi rakeita.

Eipä tässä ole mitään niin hirveän jännää tapahtunut viimeaikoina. E oli vähän kipeä ja maanantain kotona ja sunnuntaina käytiin ensimmäistä kertaa keskustan kaupunginkirjastossa. Hommasin kortin itselleni ja lainattiin pari DVD:tä ja yksi kirja. Kirjaston lastenosasto olikin oikein mukava ja lapsiystävällinen paikka. Siellä sai piirtää, leikkiä aidatussa leikkinurkkauksessa tai lueskella pehmeillä patjoilla. Mennään varmaan sunnuntaina taas käymään siellä kun palautetaan yksi DVD. Neitsytkirjastokäynnin jälkeen käytiin vielä Dunkin Donutsissa ostamassa laatikollinen donitseja ja mentiin kotiin herkuttelemaan. Ei oltu sielläkään käyty aikaisemmin. Karamellidonitsi ei ollut kummoinen mutta kaksi muuta maistamaani olivat kyllä hyviä.

Kahtena perjantaina olen käynyt kansainvälisen naisporukan käsityötapaamisessa eräässä kahvilassa. Tapaaminen on avoin kyllä miehillekin mutta heitä ei ole näkynyt. Tarkoituksena on käsitöiden varjolla auttaa ulkomaalaisia naisia tutustumaan toisiinsa. Aivan mainio juttu kaltaiselleni puolisyrjäytyneelle mökkihöperölle :) Siellä on ruodittu pakolaistilanteet, synnytykset ja muut tärkeät asiat teen juonnin sekä puikkojen heilutuksen ohella. Ikäjakauma on tosi laaja alle aksikymppisistä yli kuusikymppisiin mutta ei se tunnu ketään häiritsevän. Osa on ollut Islannissa suurimman osan elämäänsä ja toiset vain muutaman kuukauden käynnillä. Mielenkiintoista kuulla miten ihmiset ovat tänne päätyneet ja mitä he täällä nykyään puuhaavat.

Työkkärin kurssia on vielä pari kertaa jäljellä ja sitten sekin hauskuus on loppu. Olen miettinyt yhden vapaaehtoisen kurssin käymistä mutta sen yksityiskohdat ovat vielä vähän pimennossa. Olen harkinnut myös Punaisen ristin vapaaehtoiseksi ryhtymistä mutta en ole vielä osannut päättää mihin hommaan haluaisin hakea. Mietin myös että olenko nyt ottamassa liikaa uusia juttuja tähän raskauden toiselle puoliskolle mutta kai noista pääsee eroon jos alkaa tuntua liian paljolta.

Kuvat lähinnä keskustasta kun olen jättänyt auton pysäköintimaksualueen ulkopuolelle ja kävellyt sinne käsityökokoontumiseen. On siellä jokunen kyllä muualtakin.

Työ/työkkäri juttuja

Olen ollut työttömänä jotakuinkin syyskuusta 2012 aina tähän päivää asti.. Siinä välissä olen kuitenkin mm. saattanut opintoni päätökseen ja valmistunut iktyonomiksi, saanut lapsen ja alkanut odottamaan toista ja tehnyt osa-aikatyötä huoltoasemalla. Virallisesti olen kuitenkin ollut päätoimisesti työtön tai äitiyslomalla. Jo kolme vuotta! Tänä aikana olen ollut enemmän tai vähemmän ahkera hakemaan työtä, huonolla menestyksellä. Olen kerran, KERRAN päässyt työhaastatteluun asti ja tämänkin tilaisuuden sain suhteiden avulla. Kyseinen haastattelu oli ei niin kauan aikaa sitten ja työ olisi ollut ulkoilu- ja urheiluvaateliikkeen myyjänä toimimista. Eli jotain, mistä minulla on jo jonkin verran kokemusta täällä Islannissa. Asiakkaat tuossa liikkeessä ovat suurimmaksi osaksi turisteja, ihan niin kuin meidän kaupassa Húsavíkissa. Kaiken kukkuraksi minua haastatellut myymäläpäällikkö oli puoliksi suomenruotsalainen :D Voiko parempaa mäihää käydä?? Olin kuulemma juuri oikean ikäinenkin ja mies ihmetteli kovasti miksi en ole aikaisemmin päässyt haastatteluun. No niin minäkin... Heillä oli tarvetta koko- ja osapäivätyöntekijöille ja sanoin että minulle kelpaa kumpi vaan. Haastattelu oli perjantaina ja mies lupasi ilmoitella alkuviikosta että saanko töitä vai en.

Noh, arvasitte jo varmaan ettei mitään yhteydenottoa koskaan kuulunut. Viikon kääntyessä loppupuolelle kertoi oma mieheni, että oli kuullut työkaveriltaan, jonka vaimo on tässä kyseisessä yrityksessä töisä, että tämä mymäläpäällikkö ei ole enää töissä siellä. Siis häh? Niin että mies oli iloisesti haastatellut minua viimeisenä tekonaan kyseisessä firmassa ja jättänyt sanallakaan mainitsematta minulle siitä, että hän ei muuten näistä asioista enää päätä. Se on se uusi myymäläpäällikkö, joka varmasti haluaa itse haastatella tulevat työntekijänsä ja hänellä saattaa olla aivan eri näkemykset minun soveltuvuudestani kyseiseen hommaan. Mutta ei kai mulle kenenkään tarvitse sellaista asiaa kertoa.

En masentunut tästä koska minusta tuntui, että haastattelu meni todella hyvin ja sain varmuutta siitä, että minunkin kielitaidoillani voisi saada työtä. Raskauskaan ei ainakaan heti ollut iso NO NO tälle haastattelijalle (mutta olisiko mikään ollut kun hän ei siitä enää päättäisi?). Sinänsä masentavaa, että en ole koskaan päässyt haastatteluun omin avuin ja tämäkin suhteilla hommattu haastattelu meni sitten näin. Noh. Semmosta se on.

Työkkäri päätti kuitenkin ilahduttaa minua tarjoamalla mahdollisuutta osallistua (pakko osallistua tai tuet loppuu) itsensäkehittämiskurssille. Kurssin nimi on suomennettuna jotakuinkin näin "Ole oma itsesi-muokkaa oma kohtalosi". Kaikki tietysti islanniksi ja olen ainut ulkomaalainen kurssilla. Meitä on siellä kahdeksan kurssilaista. Olen ainakin toisiksi vanhin, jos en ihan vanhin. Uskokaa tai älkää mutta tunnen olevani myös ihan siellä kärkipäässä osaamisen ja koulutuksen osalta :D Uskomattomista kyvyistäni ja kypsästä iästäni varmaan johtuu, että loistin kuin taivaan enkeli kun piti kertoa jotain itsestään muille ryhmäläisille. Islanniksi, tietysti. Mikähän siinä on että ikä ja elämänkokemus tuo varmuutta? Toki jännitti, tunsin sydämeni hakkaavan rinnassa vimmatusti ja huomasin ajattelevani adrenaliinin vaikutusta sikiöön mutta itse ulosanti oli tosi hyvää :P Vaikka olenkin niin erinomainen huomasin kuitenkin saaneeni kurssilta joitain hyviä ideoita työnhakua ja ihan elämääkin koskien. Tätä hauskuutta on vielä seitsemän kertaa jäljellä!

Odottamatonta reippailua

Olen ollut hyvin laiska lenkkeilemään siitä asti kun Indi toukokuun alussa sai jonkun kipukohtauksen, jota eläinlääkäri epäili nivelrikon aiheuttamaksi. Nivelrikko ei parane mutta sitä voidaan helpottaa joko tarvittaessa tai joka päivä annettavilla kipulääkkeillä. Indi sai silloin jonkun kipupiikin ja lisäksi seitsemän päivän kipulääkekuurin. Tuon kuurin jälkeen se on ollut täysin oma itsensä eikä ole näyttänyt mitään kipuun, jäykkyyteen tai muuhunkaan nivelrikko-oireiluun viittavaa. Ei sillä ollut mitään vikana sitä ennenkään ja olenkin alkanut epäilemään, että sillä oli varmaankin jokin lihasjumi- tai tulehdus jossakin, joka hoitui sitten niillä kipulääkkeillä ja levolla pois. Siltä ei otettu mitän röntgenkuvia nivelistä vaan eläinlääkäri päätteli oireiden ja luultavasti Indin korkean iän perusteella kyseessä olleen nivelrikko. No oli tai ei, olen osittain sen takia ja osittain ihan oman laiskuuteni takia ollut ihan älyttömän laiska lenkkeilemään niiden kanssa.

Yöllä ja aamulla oli taas tuulista ja sateista (kukkapurkit jälleen pyörineet pitkin patiota...) mutta koirat on tietysti ulkoilutettava säässä kuin säässä. Emme katsokaas itse harrasta joidenkin täkäläisten harrastamaa omalla patiolla koiran kusettamista. Laittauduin säänmukaisiin varusteisiin, astuin hurttien kanssa ulos, läimäytin oven kiinni ja tajusin sillä sekunnilla ettei minulla ollut avaimia mukana. Ai vitsit kun kiva juttu. Eikä tietenkään puhelinta kun olen niin huono pitämään sitä mukanani. Yksi vaihtoehto olisi ollut mennä koputtelemaan joko E:n tarhan ovelle tai E:n vanhan perhepäivähoitajan ovelle puhelimen toivossa mutta ylpeyteni ei sallinut :D Siispä lähdettiin kävelemään kohti miehen työpaikkaa, jonne on meiltä 5,7 km. Olin kyllä suunnitellut käveleväni sinne joku päivä mutta se oli ennen Indin kipuhommia ja omaa laiskistumistani. Ja kevyestihän se matka taittui meiltä kaikilta. Ilmakin oli ihan sidettävä hyvien varusteiden vuoksi. Minulla on hienot punaiset nokialaiset saappaat ja ihan uusi punainen 66 Northin sadetakki ja valtavan hieno nepalilaispipo, joka hylkii vettä aivan erinomaisesti. Siinä on päällä villaa ja sisällä fleecevuori.

Miehen työpaikalle saapuessani sain ihailua ja ihmetystä osakseni, sillä islantilaiset eivät ole kovin ahkeria kävelijöitä, kun puhutaan kaupungissa paikasta toiseen liikkumisesta. Sitten laitettiin koirat autoon ja käytiin miehen kanssa aikaisella lounaalla Metrossa. Mies ei oikein perusta siitä paikasta mutta ehdotti sitä itse koska "you seem to like it for some reason". Se on tosi rakkautta se :D Näinkin viime yönä unta että mies sai minusta tarpeekseen ja jätti minut. Lounaan jälkeen mies vei meidät kotiin ja mulla oli vielä pari tuntia aikaa huilailla ennen E:n hakemista.

 Tässä meidän reitti, jos jotakuta kiinnostaa :) Viimeinen satametriä ei jostain syystä tullut mukaan tähän kuvakaappaukseen. Tuo Geirsnef on koiranulkoilutusalue, missä koirat saavat juosta vapaina mutta sitä ei ole aidattu niin, etteikö sieltä pääsisi pois, jos koira niin päättäisi. Siellä on myös pieni koira-aitaus karkaamaan taipuvaisille koirille, mutta en itse käytä sitä koskaan koska tuolla on aina ihan hirveästi muita koiria. Jos ei aitauksessa niin aitauksen ulkopuolella ja Indi ei tule kaikkien kanssa toimeen. Me käydään sellaisessa koira-aitauksessa, jossa ei melkeen koskaan ole muita. Mutta viimeksi oli kiva ulkomaalaisnaisen sekarotuisen pyöristä intoilevan rescuekoiransa kanssa.

 Indille ei mene jakeluun, että tämä matto on koiravapaata aluetta, joten laitan siihen aina tuollaiset esteet kun E on poissa ja koirat tässä mun kanssa. Silti se vaan yrittää.

 Tämä matto oli kivan näköinen kun se ostettiin mutta ihan hirveän huono hinta-laatusuhteeltaan ja joutaa vaihtoon kun vauva nro. 2 on "sisäsiisti" :)

Se on syssy

Sen tietää siitä, että koirilla vaihtuu turkki ja viimeyönä oli syksyn ensimmäinen kunnon myrsky. Patiolla olevat kukkapurkit olivat heittäneet kuperkeikkaa ja eikä kukat tainneet tykätä ihan hirveesti. Kolmen aikaan yöllä tuulta oli puuskissa jopa 31 m/s. Edelleenkin on melko tuulista mutta itse myrsky on jo laantunut eikä näytä tulevan ensi yöksi takaisin. Viime talvi oli todella myrskyinen niin että myrskyjä oli joka viikko. Mutta ei ne talvella niin haittaa kun kaikki ulkotavarat on kerätty talvivarastoon ja autokin asustaa parkkihallissa. Se on vain mukavaa kun ulkona vähän pauhaa.

Viimeaikoina olen viettänyt paljon aikaa appivanhempien seurassa. Olen nähnyt jompaa kumpaa joka päivä viimeisen viiden päivän aikana. Appi oli täällä Reykjavíkissa käymässä ja käytiin hänen kanssaan uimassa ja lounaalla lauantaina sekä sunnuntaina. Lauantaina appi kävi meillä vielä kahvillakin ja pullantuoksuisena emäntänä "leivoin" meille Ikeasta ostettua pakastepiirakkaa ja kanelipullia :D Noita pullia vois ostaa useamminkin mutta piirakat taidan tehdä vastaisuudessakin itse. Tuo piirakka oli sellainen että kaadetaan marjat ensin vuokaan ja siihen päälle murusekoitus mutta minusta piirakassa täytyy olla pohjakin. Jospa tekisi itse pohjan ja kaataisi sitten valmiit jutut siihen päälle hmmm.

Anoppi taas on muuttamassa pois entisen miesystävänsä luota ja me ollaan hääntä auteltu aina silloin tällöin. Mies auttaa ihan konkreettisessa muutossa ja minä "autan" olemalla mukana kun hän ostelee kamaa kotiinsa. Maanantaina oli ihan leppoisaa kun mies meni töiden jälkeen anopin uudelle asunnolle asentamaan rullaverhoja ja me E:n kanssa tultiin kotoa käsin myös ja syötiin kaikki yhdessä rullakebabbia. Silloinkin satoi ja siinä anopin keittiössä istuskellessa tuli jotenkin kotoisa olo. Pitää muuten selvennykseksi sanoa että ei, täältä ei saa sellaista kebabbia kuin Suomesta, mutta tämä puolalaisten pyörittämä Viking kebab on oikein mainio ja edullinen korvike, tai vastine oikeastaan. Tavallisen kokoinen rullakebab ja pieni cokis maksaa 1000 kr.eli 6,93 € ja me ainakin tullaan siitä hyvin täyteen. Heillä on kuitenkin vielä kaksi suurempaa kokoa enkä tajua että kuka sellaisia jaksaa syödä :D Suosittelen jos etsii jotain nopeaa, edullista ja maukasta ja on autolla liikkellä tai muuten vain sattuu olemaan itä-Kópavogurissa.

Nyt on pakko lähteä kauppaan hakemaan lounastarpeita koska nälkähän tässä tulee kun kebabeista kirjoittelee :P

Tykkään tällaisista lämpimistä leivistä, joihin paistan pannulla kaikenlaista. Paahtoleivälle tuli paistinpannulla paistettua sipulisilppua, tomaattia, kesäkurpitsaa, pepperonimakkaraa ja tuoretta kurkkua sekä kiinankaalin lehteä. Kummallekin leivälle laitoin grænmetissósaa, joka suomennettuna on vihanneskastike eli jonkinlaista maustettua majoneesipohjaista soosia.

Kesällä kukkinut hyasintti.

E kiikuttaa kukkia kotiin varmasti niin kauan kuin niitä vielä ulkoa löytyy. Jo kukkineet voikukat on lemppareita, mutta niitä ei saa tuoda sisälle asti.

Kukkaloistoa, josta osa pyöri pitkin maita vimeyönä.

Päiväkotihoidon aloitus

Sitten viimepostauksen onkin kerennut jo tapahtua kaikenlaista. Ollaan mm. käyty yhden yön hotellilomalla Húsafellissa miehen työpaikan illanvietossa ja E on aloittanut päiväkotitaipaleensa.

Päiväkodin aloitus meni mukavissa merkeissä kun äiti tai pabbi oli mukana ensimmäiset kolme päivää. Sen jälkeen ei ollutkaan enää niin hauskaa kun piti jäädä yksin tarhaan mutta on sinne jo parina päivänä menty ilman itkuja. Ensimmäisenä yksinjäämispäivänä itkin itse täällä kotona ihan kympillä :D En tiedä olisiko se auttanut mitään jos olisin vienyt E:n sinne itse mutta tunsin vain kamalaa oloa siitä miten me ollaan niin hirveitä kun hylätään se sinne vaikkei ole pakko. Mietin E:tä koko päivän kuin se olisi kuollut tai jotain. Mietin että tossa se nyt nukkuis omassa sängyssä jos se ois kotona ja tässä se nyt leikkis noilla leluilla ja höpöttelisi juttujansa. Kaikki E:hen liittyvät ajatukset saivat mut kyynelehtimään vain lisää ja häpesin itseäni kun mieskin oli ihan coolisti. Mies oli jättänyt yhden kesälomaviikoistaan tuolla tarhanaloitusviikolle ja oli siis kotona mun kanssa. Sekin tuntui NIIN väärältä että oltiin molemmat kotona kun E:llä varmasti oli kova hätä meidän luo :P Sekään ei oikein auttanut että mies soitti osastolle ja kysyi miten E:llä menee. Osaston omat työntekijät olivat kiireisiä lasten lauluhetken kanssa joten joku muu vastasi puhelimeen ja kävi katsomassa E:tä. Olin varma että tämä vieraampi työntekijä on sekottanut E:n ja toisen samannimisen samaan aikaan aloittaneen tytön.

Sain kuitenkin koottua itseni sen verran että pystyin lähtemään miehen kanssa ostamaan meille uutta autoa. Meidän vanhan auton kylkeen kun on peruutettu jo kaksi kertaa niin päätettiin ostaa vakuutuksesta saaduilla korvausrahoilla ihan samanlainen mutta erivärinen auto :D Sitten kun myydään vanha auto vielä pois voidaan jäädä jopa vähän plussalle. Autokauppojen jälkeen halusin aikaiselle lounaalle Metro nimiseen hampurilaispaikkaan. Se on hyvin paljon McDonaldsin ja Hesen kaltainen mutta täällä paljon suositumpia ovat "kunnolliset" hampurilaiset tai ihan sellaiset diner tyyppiset hampparit. Mies sanoikin että "ei kenenkään tee koskaan mieli sinne, mennään sinne" :) Tajusi varmaan ettei hormonihirviö naisen kanssa voi nyt kiistellä makuasioista :D Metrossa ei ollut ketään kun saavuttiin paikalle mutta se olikin mukavaa. Vitsit kun tätä kirjoittaessa tuleekin nälkä!

Metron hampurilaisaterin nostattaman mielialan ja kahtatoista lähenevän kellon ansiosta jaksoin tsempata itkemättä sinne kahteen asti, jolloin mentiin hakemaan E:tä. E oli vielä nukkumahuoneessa mutta oli jo kolmen muun myöhäännukkujan kanssa hereillä. Tuolla saa vanhemmat itse päättää miten kauan lapsi saa nukkua. Osa nukkuu vain puolituntia ja osa saa nukkua niin kauan kuin haluaa ja loput kaikkea siltä väliltä. E saa nukkua niin kauan kuin haluaa, mikä käytännössä tarkoittaa korkeintaan puoltatoistatuntia. Kotona E voi nukkua kauemminkin. E oli reipas eikä mitenkään hysteerisen iloinen meistä :D Eli oli mennyt ihan ok ensimmäiseksi päiväksi. Nukkumaanmennessä se vakuuttelee itselleen ja tädeille miten äiti tulee ja miten hän nukkuu vähän ja että kaikki on hyvin. Aamuisinkin E usein alkaa sanomaan että äiti tulee hakemaan vaikka en ole vielä lähtenytkään. Yritän kovasti toistaa sitä että tulen kyllä hakemaan kun ensin on vähän leikitty päiväkodissa. Äitikin on selvinnyt itkuitta tuon ensimmäisen päivvän jälkeen vaikka tämä raskaus on saanut minusta ihan hirveän tunteellisen :P 

Muutama kuva yhdeltä kotieläinpiha käynniltä. Siellä oli kaksi kettuakin, jotka eivät kyllä nauttineet olostaan yhtään.

 E pääsi ratsastamaan ekaa kertaa ihan satulan kanssa.