Ahdistunut työnhakija täällä hei!

"Hei! Olen Miltsu melkein kolkytvee, opiskellut alaa, jolla ei ole mitään tekemistä mainostamanne työn kanssa. En puhu työkieltä kovin hyvin ja olen raskaana niin, että mahakin jo näkyy. Ottaisitteko minut neljäksi kuukaudeksi töihin? Olettaen että raskauteni menee oppikirjan mukaan ilman mitään sen suurempaa oirehtimista."

En tiedä sitten onko vika vain minussa, mutta en osaa kuvitella kuka työnantaja haluaisi tällaisen työntekijän itselleen. Mies ja anoppi ovat mm. sitä mieltä, että höpsistä, tietenkin haluaa! Ja joo, eihän yrittämisessä mitään häviä jne. Mutta enkö nyt voisi vaan keskittyä mahankasvatukseen ja miettiä taas töitä, kun numero kakkonen menee hoitoon? Kun en ole löytänyt työtä ilman raskautta niin minkälaiset mahdollisuudet mulla siihen muka nyt on?

Haluaisin töihin ja unohdetaan nyt hetkeksi se, että olen raskaana. Minusta vain tuntuu kovin kaukaiselta ajatukselta oikeasti saada työpaikka. En ole päässyt vielä yhteenkään työhaastatteluun niistä paikoista, joihin olen hakenut. Osa hakemuksista on ollut avoimia ja osa jotain tiettyä paikkaa varten. Osaa olen pitänyt melko mahdottomana ja osasta olen ollut lähes varma, että tulen valituksi. Nyt olen vain menettänyt kiinnostukseni koko työnhakua kohtaan. En vain osaa olla sellainen työnhakija, mitä täällä pitäisi osata olla.

Pitäisi tehdä itseään tunnetuksi ja osata myydä itseään suoraan firmoille. Pitäisi olla suhteita ja käyttää niitä häpeilemättä hyväkseen. Pitäisi olla joku muu kuin auktoriteettipelkoinen ahdistunut suomalainen. Opiskelu kiinnostaisi mutta viime keväänä hakemastani opiskelupaikasta ei tullut mitään vastausta, sähköpostitiedusteluuni ei vastattu ja olin liian saamaton alkaakseni kaivelemaan asiaa sen enempää. Se olisi ollut valtava itsetunnonkohotus edes päästä sisään, vaikka ei meillä olisi ollut oikeastaan varaa antaa minun opiskella. Täällä kun ei saa opintotukea valtiolta. Opiskelijan on oltava samaan aikaan töissä tai otettava opintolainaa, mitä minulla on vielä Suomestakin. Mutta koska näkisin E:tä, jos olisin täysipäiväisesti koulussa, plus töissä ja vielä kotona tehtävät koulutyöt siihen päälle. Kyse olisi ollut biologian maisteriohjelmasta.

Löydänköhän koskaan mitään kivaa työtä itselleni? Tai edes vähän vähemmän kivaa. Mitään liian stressaavaa en yksinkertaisesti pysty tekemään. Tai voisinkohan jokupäivä vielä kouluttautua lisää? Suomessa asia olisi niin yksinkertainen. Voisin hyvin mennää vaikka lähihoitajakouluun. Hoitajia tarvitaan aina. Minulla riittäisi varmaan tukikuukaudetkin siihen. Ehkä sitten joskus. Joskus voin ajatella, että se oli vaan silloin se yksi vaihe, kun lapsetkin olivat pieniä, kun olin vain kotona.

Ottakee miut töihin! Osaan mm. pidellä kaneja sylissä...