keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Roskarannalla vanhusten kanssa

Olin Indin synttäriviikonloppuna itse kipeänä mutta sitä seuraavana viikonloppuna vein eläkeläiset ja E:n "roskarannalle" vähän juoksentelemaan ja tonkimaan rannan aarteita. Roskaranta on aivan vanhan teollisuusalueen vieressä, jossa alunperin toimi Marshall-avulla viisikymmentäluvulla perustettu suuri lannoitetehdas. Pian tätä aluetta aletaan muuttamaan asuntoalueeksi ja jännä nähdä miltä siellä näyttää vaikka kymmenen vuoden päästä. Ennen teollisuusaluetta alueella oli satoja vuosia asutusta ja kirkko 1180-luvulta lähtien mutta teollisuusalueen rakentamisen aikoihin ei kirkon olemassa olosta ilmoittanut muu kuin rakentamisen yhteydessä löydetty hautausmaa luineen. Kaikkea sitä on tuokin niemi kohta tuhatvuotisen historiansa aikana kerennyt näkemään. Ei niin hehkeä ranta siis mutta siellä ei ainakaan yleensä tarvitse törmätä muihin. Oli melko koleaa ja harmaata mutta ainakin nuo kolme viihtyivät :)



Toisella puolella Geldinganes eli Ruunaniemi :)



Tässä näkyy vähän Geldinganesin vanhaa louhosta ja sinne vievä tie.


Läjä korppeja.




torstai 16. maaliskuuta 2017

Synnytyskertomus

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan :D

I:n synnytys alkoi aivan samaan tapaan kuin E:nkin. E syntyi viikoilla 40+3 ja I 40+4 :) Kummallakin kerralla olin synnytystä edeltävänä päivänä alkanut saamaan päivän mittaan satunnaisia napakoita supistuksia ja arvelin jotakin tapahtuvan lähiaikoina. Kummallakin kerralla supistukset jotenkin huomaamattomasti voimistuivat ja säännöllistyivät iltaa kohden ja kummallakin kerralla yritin mennä yöunille nukahtamisessa kuitenkaan onnistumatta. Supistukset olivat jo sen verran voimakkaita. Nousin siis ylös ja sanoin miehelle että ehkä kannattaisi soittaa äidilleen ja sanoa että soitto saattaa tänä yönä tulla. Siinä sitten otin sallitun määrän paratabsia, täytin limpsapullon kuumalla vedellä ja kävelin ympäri kämppää pulloa alaselän puolelle hieroen. Supistukset kovenivat ja päätettiinkin jo puolen yön aikaan soittaa anoppi paikalle. Soitimme myös synnärille, josta käskettiin tietenkin olla kotona niin kauan kuin voidaan. Sitä en käsitä kun minähän soitan aina synnärille kun en enää kestä olla kotona :D No joka tapauksessa anoppi tuli ja me lähdettiin sairaalaan. Matkalla roikuin polvillani etupenkin selkänojaan nojaten ja hengittelin supistuksia läpi. Koko illan oli myös yrittänyt liikutella lantiota ja auttaa vauvaa laskeutumaan, samoin autossa.

Sairaalaan päästyämme noin klo. 01.00 siirryimme hidasta vauhtia synnytysosastolle. Supistukset olivat vielä joten kuten kestettävissä mutta vaativat keskittymistä. Meidät vastaanottaneet kätilö ja opiskelija tekivät kummatkin sisätutkimuksen ja olin 5 cm auki, ihan niin kuin viimeksikin sairaalaan saapuessa. Nyt kaikki oli vain käynyt vähän nopeammin. Minun liikkumistani kehuttiin kun tein kaikkia kummia liikkeitä siellä käytävässä :D Siirryttiin synnytyssaliin ja sain luvan mennä ammeeseen. Kaikki vaatteet pois vaan ja ammeeseen. Aluksi ammeessa oli ihanaa ja kuvittelin voivani synnyttääkin siellä. Jossain vaiheessa supistuskivut ja paineentunne alkoivat olla kuitenkin liikaa ja kuumakin tuli. Päätettiin ottaa mut ylös ja tarkastaa tilanne. Olisinkohan ollut 7 cm vasta tuolloin auki. Kello oli puoli kolme ja kysyin kätilöltä että milloinohan hän uskoo että vauva voisi syntyä ja hän sanoi sen tulevan varmasti kolmeen mennessä. Ajattelin että no joo, jospa kestäisin sitten ilman epiduraalia sen aikaa mutta kivut vaan yltyivät ja olivat jo tosi kamalia. Yritin käydä vessassa mutta tunsin vain kamalaa paineentunnetta ja konttasin lattialla kun supistukset tulivat. Tuntui että oli pakko mennä lattialle. Kellon lähestyessä kolmea olin jo ihan valmis ottamaan epiduraalin eikä vauvaa vielä näkynyt eikä kuulunut. Huomattiin, että vauva on tulossa kasvotarjonnassa eikä raivotarjonnassa, mikä olisi ihanteellisin vaihtoehto mahtumisen kannalta. Sain sen epiduraalin ja olin onnellinen :D Olin jo 8 cm auki ja tunsin ponnistamisen tarvetta mutta ponnistaa ei saanut. Minulle sanottiin että suurin osa kasvot edellä tulevista vauvoista kääntyy kyllä oikein jossain vaiheessa ja että meidän pitää vaan odottaa ja katsoa. Vaihdettiin asentoja, koitettiin sellasita että makaan sängyllä ja mun alta menee leveä huivi, kätilö seisoo hajareisin mun päällä ja "sheikkaa" mua sen huivin kanssa että vauvan asento muuttuisi :D Ei mitään vaikutusta. Vauvan päätä koitetaan kääntää sisäkautta. Saan oksitosiinia voimistuttamaan sopustuksia. Vauva ei etene. Vauva on saanut jotenkin jumiutettua kohdunkaulan reunan päänsä ja jonkun? väliin niin että se on turvonnut eikä pysty aukeamaan tarvittavia kahta senttiä.

Kätilön ja opiskelijan vuoro vaihtuu. Ulkona on jo kirkasta. Uusi kätilö koittaa vauvan päätä sisäkautta, opiskelija koittaa vauvan päätä. Hakevat osastonlääkärin, joka koittaa vauvan päätä, hakevat erikoislääkärin, joka koittaa vauvan päätä myös. Ultrataan. Päätetään odottaa ja käsketään mut polvilleen istumaan sängylle, lisää oksitosiinia ja hengittelen lopen uupuneena supistuksia läpi. Mulle on noussut kuume mutta vauvalla kaikki erinomaisesti. Alan olemaan jo liian väsynyt ja mietin etten kyllä jaksa alkaa ponnistamaan, vaikka lupa tulisikin. Aikaisemmin olin kovasti odottanut lupaa ponnistamiseen. Ai niin tässä vaiheessa on annettu jo monta kertaa epiduraalia mutta tunnen kuitenkin ponnistustarvetta. Jalat eivät kanna ollenkaan ja minut täytyy auttaa vessaan.

Loppujen lopuksi päätetään että tehdään keisarinleikkaus koska vauva ei vaan etene enkä minä voi alkaa ponnistamaan, jos kohdunkaula ei pääse avautumaan kokonaan. tässä vaiheessa olin tosi helpottunut että pääsen keisarinleikkaukseen mutta mies oli jotenkin liikuttavan huolissaan musta. Mies tulee mukaan leikkaussaliin ja siellä oli varmaan kymmenen ihmistä, jotka kaikki tervehtivät ja kertoivat nimensä mutta eihän ne nyt jääneet mieleen :D Oma kätilöni tuli myös mukaan. Kirurgilla oli tietysti opiskelija mukana leikkaamassa. Oli hassua, että en tuntenut mahassa mitään mutta pystyin silti heiluttelemaan varpaitani. Itse mahan avaus ja vauvan ulosotto ei tuntunut missään enkä edes huomannut kun minua oltiin jo alettu leikkaamaan. I saatiin ulos ja annettin heti miehelle. Itseäni alkoi ahdistamaan ja tuntui etten saa hengitettyä kunnolla. Puudutus varmaan sai aikaan sellaisen oudon tunteen keuhkojen alueella ja minä ahdistustaustaisena ja lopen uupuneena tunsin sen erittäin ikävänä.

Sitten päästiin kaikki kolme yhdessä heräämöön ja olisin saanut vauvan heti rinnalle mutten halunnut kun en muutenkaan oikein pystynyt omasta mielestäni hengittämään, saatika sitten vauva siinä rinnan päällä painamassa. Halusin paljon vettä mutta sain vain pieniä hörppyjä lääkelasista. Sitten hengenahdistus alkoi helpottaa ja päätin koettaa imetystä. Imetys sujui hyvin mutta nukahtelin koko ajan ja pelkäsin pudottavani vauvan. Onneksi mies oli siinä katsomassa vieressä. Olin niin tajuttoman väsynyt.

Heräämöstä meidät kärrättiin omaan huoneeseemme synnyttäneiden osastolla ja siellä oltiin seuraavat kaksi yötä. Mies meni tosin kotiin öiksi kun meillä oli koirat kotona. Leikkaushaava teki kipeää ja yhtenä yönä soitin kelloa kolme kertaa eikä kukaan tullut kun napissa oli jotain vikaa mutta me selvittiin :) Kaksi viikkoa siinä meni ainakin ennen kuin alkoi tuntea itsensä edes jotenkin ihmiseksi. Mutta on tuo äidin pieni mies kyllä kaiken sen hien arvoinen :)


keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Grímsstaðavör

 "The old fishing sheds in Grímsstaðavör, by the street Ægissíða in the West part of Reykjavík are the only remaining monument in Reykjavík to the old rowboat fisheries which were the basis of the Icelandic fishing industry until the 20th century. The sheds are located by one of the few remaining natural harbours which made Reykjavík one of the most important centres of fishing in South-West Iceland.

While Grímsstaðavör does not look like much today, a few ramshackle shacks, it was a major fishing centre. As many as 16 different boats were operated from Grímsstaðavör at the same time. The fish was processed at the site and locals walked to the sheds to buy fresh fish directly from the fishermen."

Oheinen teksti on lainattu täältä ja sieltä voi käydä lukemassa vähän lisää aiheesta.

Itse olen monesti halunnut käydä kurkkimassa että mitä ihmeen vajanrötisköjä nämä oikeen ovat kun ohi ollaan ajettu ja reilu viikko sitten kun ajeltiin nukkuvat lapset takapenkillä pyysin miestä pysähtymään ja kävin vähän kuvaamssa ja kurkkimassa. Kesällä tämä paikka on kyllä vähän viehättävämpi ja ehkä silloin käydään hereillä olevien lasten kanssa tutkimassa näitä :)








tiistai 14. maaliskuuta 2017

Maan mainio maaliskuu

Lumi tuli lumi meni :) Kyllä sitä pikkusen on paikoin jäljellä mutta aika vähän. Nyt on taas sadellut vettä ja ollut melko keväistä. Pitäisköhän sitä ottaa jo jouluvalot pois ikkunoista :D Onhan se jo niin valoisaakin ettei niitä oikein edes näe kuin vasta myöhään illalla ja aikaisin aamulla. Jopsa sitten vaikka viikonloppuna. Nyt keskityn tästä taudista paranemiseen. Olen ollut viisi päivää kuumeessa ja tänään heräsin ilman kuumetta wuhuu! Saa nähdä pysyykö kuume pois kokonaan vai palaako se taas myöhemmin illalla. Kurkkukipu on myös vaivannut ja yksi imusolmuke kaulassa ihan turvonnut. Lääkäri meinasi, että luultavasti mulla on jokin adenovirus jylläämässä ja sielle ei nyt mitään voi. Tuntuu tylsältä ja jotenkin huijaamiselta laittaa lapset hoitoon ja olla pois töistä mutta pakko se on vaan kun en mä muuten saa huilattua ja parannuttua tästä. Lapset on mulla sitten taas ainakin muutaman tunnin kun mies on vielä töissä ja se on ihan tarpeeksi raskasta tämmöselle puolikuntoiselle.

Maaliskuu on myös Indulipindulin syntymäpäivä kuukausi ja Indi viettikin viikonloppuna kuusitoistavuotispäiväänsä. Kuusitoista vuotta! Se on aika pitkä aika. Mihin aika meni? Miten kauan Indi meinaa vielä elää? Kysymyksiä, joihin ei taida saada vastauksia. Tällä hetkellä ukkeli tuntuu voivan aivan mainiosti. Syksyllä ja alkutalvesta vaivannut etujalan ontuminen on loppunut sekin.

Onnea Indi! 




video