Lapsettaa :)

Löysin tänään uuden mielenkiintoisen blogin, jota olen kerennyt jo muutaman kuukauden kirjoituksien verran lukemaan. Blogi ei ole kyllä uusi siinä mielessä, että sitä on pidetty jo vuodesta 2005 mutta uusi tuttavuus minulle kuitenkin. Siinä nainen kertoo hänen ja miehensä adoptioprosessista, joka on jo jatkunut viiden vuoden ajan. Tätä ennen pari on käynyt läpi lapsettomuushoitoja ja toivonut saavansa biologisen lapsen. Kuinka tuollaista voi kukaan jaksaa? Monestihan sitä vain ajatellaan että sitten kun olen opiskellut niin hankin lapsen, sitten kun olemme asettuneet aloillemme hankimme lapsen, kun olemme rakentaneet omakotitalon hankimme lapsen. Mutta mitä jos sitä lasta ei noin vain hankita? Ollaan odotettu että ollaan vaikka 35 vuotiaita ja aletaan yrittämään lasta. Siinä menee muutama vuosi kun yritetään ja yritetään ja haetaan apua. Sitten luovutetaan ja ehkä aletaan suunnittelemaan adoptiota, joka venyy ja venyy ja hups ollaankin 45 kun saadaan ehkä se lapsi syliin. Eikä siinä mitään saahan monet niitä biologisia lapsia nelikymppisinä mutta mielettömän raskas vuosikymmen takana kun sen lapsen vihdoin saa. Minä en kyllä ajatellut jäädä odottelemaan hirveän pitkäksi aikaa ihan vain että sais asiat pois alta. Ainahan sitä tulee uusia juttuja elämään ja toivottavasti tuleekin. Kyllä ne lapset siihen elämään saa sopimaan jos vain haluaa. Ja jos käykin niin että ei onnistu au naturel niin jää enempi aikaa sille adoptioprosessille. Lapsia täytyy saada, omia tai adoptoituja omia. Hirveän ikävää jos ei koskaan saisi :/ Mutta tuo on vain mun henkilökohtainen haaveeni.

Aamulla kun söin keittiössä yksinäni aamiaista tuli telkusta joku sairaalaohjelma, missä nainen oli synnyttämässä. Hän oli ollut aikaisemminkin raskaana mutta joutunut synnyttämään lapsen kuolleena :/ Siinä ne sitten väkersi sitä lasta maailmaan, mies hienosti tukena ja nainen ihan uuvuksissa ja terve poika syntyi. Aika koskettavaa hommaa, tais muutama tippa päätyä myslin joukkoon kun vetistelin siinä niiden onnea :D

Täällä on pari poikaa ollut asumassa nyt kolmisen viikkoa eli saman verran kuin minäkin. Pojat on 12 ja 9 vuotiaat ja oikein mukavat tapaukset. Mutta huomaa kyllä ettei itse ole tottunut niin tiiviiseen lasten läsnäoloon. Varsinkin viime lauantaina Norjassa pienoisessa kankkusessa ei oikein jaksanut sitä ääntä ja energiaa. Mutta ei mua huolestuttanut mun "huono" lasten sietokyky koska vanhemmuuteen kasvaa ja omiin lapsiin suhtautuu varmasti erilailla kuin vieraisiin. Ja kun on omista kokemusta osaa ottaa ne vieraatkin lapset paremmin. Ja siis tykkään lapsista kyllä mutta en vain ole tottunut elämään niiden kanssa :)

Ai niin! Kahden päivän päästä miehestä tulee tuplasti eno kun sen siskon odottamat kaksoset tulee maailmaan :) Pieni poika ja tyttö pitäisi tulla ja toivotaan vaan että kaikki menee hyvin. Me päästään valitettavasti vasta jouluna katsomaan prinssiä ja diivaa, työnimet :) Äh, vauvakuume vain pahenee :D