Pillerinpyörittäjä

Voihan pillerinpyöritys. Mulla on ollut nyt yhdeksän vuotta aika ajoin jonkinlaista ahdistuneisuutta, joka ilmenee joskus paniikkikohtauksina tai sitten vain erilaisina fyysisinä tuntemuksina sekä kuoleman- ja sairauksien ylenmääräisellä pohtimisella. Tunnistan nämä oireet ja päiväsaikaan saan hillittyä itseäni niin, etten saa kohtauksia, mutta nyt olen saanut kaksi kertaa paniikkikohtauksen juuri nukahdettuani. Ja se ei ole sellaista kun tavallinen unesta hereille säpsähtäminen vaan syöksyn rajusti ylös henkeä haukkoen ja luulen kuolevani siihen paikkaan. Tunne on kamala mutta nopeasti tajuan mistä on kyse ja alan rauhoittumaan, vaikka olo on todella voipunut vielä pitkään sen jälkeen.

Tämän ongelman alkuaikoina paniikkikohtaukset kestivät pidempään mutta olivat lievempiä mutta yhtenäkin viikonloppuna päädyin kahtena iltana peräkkäin päivystykseen koska luulin oikeasti että olin jotenkin hengenvaarassa. Lääkärit olivat heti sitä mieltä että kyse on paniikkikohtauksista mutta en sitä ensin halunnut itse ollenkaan myöntää. En voinut uskoa, että niin voimakkaat fyysiset tuntemukset voisivat johtua vain pääni sisällä tapahtuvista asioista. Minulle tehtiin joitakin testejä ja kun mitään ei löytynyt niin muutama kuukausi ensimmäisestä paniikkikohtauksesta aloin miedon lääkityksen ongelmaani. Kohtauksia ei enää tullut ja aloin voimaan todella hyvin.

Islantiin muuton jälkeen pillerini loppuivat ja pystyin elämään ihan normaalisti ilmankin. Ajattelin ongelmani olevan ohi kunnes E:n ollessa muutaman kuukauden ikäinen huomasin taas ahdistuneisuusoireita. Sain uudestaan pillerit ja elämä jatkui auvoisena. Nämä pillerini ovat serotoniinin takaisinoton estäjiä ja olen syönyt pienintä mahdollista annostusta. Eivät aiheuta ainakana minulle mitään sivuoireita ja imettääkin olen voinut. Niihin ei voi myöskään jäädä niin sanotusti koukkuun. Ja kun tulin raskaaksi I:stä päätin lopettaa pillerit siihen paikkaan ja ei mitään ongelmaa. Vaikka jotkut syövät näitä raskaanakin niin en itse ole koskaan tarvinut niitä raskausaikana. Hormonit ja/tai säännölliset neuvolakäynnit pitävät ahdistuksen poissa. Ja taas I:n ollessa muutaman kuukauden ikäinen alkoi ahdistuneisuus nostaa päätään. Söin pillereitä hyvin lyhyen aikaa tällä kertaa. Lopetin I:n ollessa 11 kuukautta  (söin yhden purkin loppuun) ja pärjäsin taas oikein hyvin kunnes nyt ollaan taas samassa jamassa.

Huomasin ensimmäisiä ahdistuneisuusoireita loppusyksystä mutta ajattelin, että saan sen pysymään hallinnassa ja pärjään tällä kertaa ilman mutta sitten taas vuodenvaihteen jälkeen sain yhden sellaisen yöllisen paniikkokohtauksen ja päätin HETI ottaa pillerit taas. Mutta en niin kuitenkaan tehnyt. Tällä kertaa pillereiden pyytäminen tuntuu hankalammalta kuin ennen. Ehkä siksi että minulla ei ole enää samaa lääkäriä tai siksi, että en ehkä ole saanut perheeltä ja ystäviltä tarpeeksi hyväksyntää asian tiimoilta. Vaikka MINUN ongelmanihan tämä on ja on vain minun asiani että miten sitä hoidan tai jätän hoitamatta. Minulla on omituisia ajatuksia siitä että miksi minä saisin jonkun vapautuksen tästä kun muutkin joutuvat pärjäämään ja että huijaan tai jotenkin "fuskaan" jos otan ne. Mikä on tietysti todella typerää. Toisilla on ongelmia verenpaineen kanssa ja toisilla sitten stressin ja sellaisen hallinnassa. Minä en kuulu ensimmäiseen ryhmään mutta tuohon toiseen kuulun.  Jos minä ja sitä kautta perheeni voi paremmin näiden pillereiden avulla niin eikö se ole sitten vain kaikkien parhaaksi, että sellaisia syön silloin kun tarvitsen? Voi olla etten koskaan pääse täysin eroon tästä ja joudun aina palaamaan niihin pillereihin mutta ainakin voin tarvittaessa pitää taukoja ja katsoa pärjäänkö ilman. Niin kuin olenkin tehnyt.

Siispä olen tänään menossa lääkärille juttelemaan asiasta ja toivottavasti hän määrää mulle ne mun tärkeät apupillerit. Tuntuu että en halua heittää arvokasta aikaa lasten pikkulapsiajoista siihen, että murehdin kaikkea ja voin huonosti.

Minä, 17 kuukautta vanha I ja kesäsuomi <3 Pillereitä ei käytetty kuvauksen aikana :'D